Kosto....

Kosto...

Tummana synkkänä huutaa ja nyyhkii,
kosto elää ja voi hyvin,
se on tunteista syvin...
Vääryyttä kokee, ken helposti tahtoo vihaansa nostaa

ja kostaa...

Sydämen kylmyyttä viiltävää,
murhetta vahvaa riipivää...
Miettii yöt, päivät illat,
miten katkaista voi kaikki ystävyyden sillat...

Isku suoraan vyön alle,
vajoaa syvälle maan alle.
Julmaa, ei armoa ollenkaan,
kaikki unohtuu armo lempeys vaan.

Tulenkarvaisella miekalla halkaisee, viiltää,
kultaa ei se ole mikä kiiltää...
Mustaa tuhkaa hehkuvasta hiilestä,
kylmä tyrmä vihan tiilestä..

Hirveä kohtalo ilman toivoa kostajalle,
elämänsä almuin ostajalle.
Turhaa, niin turhaa, mitä tulee sielun murhaan,
jonka kohtalo on pahin mitä olla voi,
raskas sävel koston jatkuessa soi...
Rakkaudelle täytyy olla tilaa,
ei ymmärrys ja lempeys ole pilaa...