elämä on ainutlaatuinen ja...
Kun silmäni avaan aamuisin,
se on suuri ihmetyksen aihe.
Jokainen hetki elämän
on suuren seikkailun uusi vaihe.
Olkoon arkinen työ tai ajanviete,
mielessäni on usein miete.
Elämän lahja on lahjoista parhain,
sen ymmärtää voi jo varhain.
Kun toista muistaa kunnioittaa,
myös arvostuksen osakseen voittaa.
On jokaisen elämä ainutlaatuinen ja pyhä,
elämänlahjaa kohtaan on kunnioitus syvä.
Jokainen elämä on ainutlaatuinen,
joskus iloinen ja surullinen.
toisinaan vihaa ja taas rakastaa,
kaikista hetkistä kuitenkin kiittää saa.
Eniten jokainen joutuu taistelemaan elämässä,
miten osaa olla oma itsensä nyt ja tässä.
Lähdön hetki...
Kesä lämmin taakse jää,
on tullut syksyinen sää.
Nyt on lammen vesi musta ja
luonto vailla lohdutusta.
Joutsen haikeana muistaa kesää,
poikasia, omaa pesää.
Poikaset lammella aikuiseksi varttui,
niille monta kokemusta karttui.
Nyt kiiltää jäinen järven pinta,
valkoisena hohtaa joutsenen rinta.
Viimeisiä hetkiä,
ennen muuttoretkiä,
lähtöänsä kauas etelän maille,
jää lampi joutseniaan vaille.
Hiljaiseksi lampi muuttuu,
joutsenet, kun sieltä puuttuu.
Peittää lammen pintaa jää,
luonto uinuu, odotellen uutta kesää.
Levätä, että jaksaa...
Jäin tähän,
mietin nyt vähän...
En pääse eteen tai taaksepäin,
onko matkateko jätettävä näin...
Meno on pysähtynyt,
jatkamaan en pysty nyt...
Pitää voimia kerätä,
että jaksaa virkeänä herätä...
Tauko on nyt tärkeä,
jos hiukankin on järkeä...
Tarpeen tullen pysähtyä ja levätä,
turhat kiireet ja vaatimukset evätä...
Poutapilviä taivaalla katsella,
luonnon rauhassa astella...
Olla vain ja oleskella,
hiljaisuudesta nautiskella...
sitten taas jaksaa jatkaa,
elämänsä matkaa...
ylös ja alas elämässä...
Elämän karusellissa joskus menee liian vauhdikkaasti,
silloin ei pääse kotiin asti...
Pyörälle menee pää,
silloin kyydistä jälkeen jää...
Keinuu ylös ja alas,
on joskus köyhä tai rikas,
vihamies tai rakas...
Aamulla on ihmisten joukossa,
illalla yksin pimeässä loukossa...
Vauhti hiljenee tai kiihtyy,
hetken murjottaa ja viihtyy...
Nuorena on sorea ja norja,
varttuneena satoansa korjaa...
Kerran karusellin vauhti pysähtyy,
missä sitten on syy?
Mitä itse kylvää,
sitä myöskin niittää...
Vastoinkäymisissä varmaan,
päivän näkee vain harmaan.
Jokapäivästä voi kiittää,
ja rakkautta elämässä riittää...
Päivä kerrallaan..
Joka aamu on noustava ja herättävä,
voimansa päivään kerättävä...
silmät aukaistava ja maailmaa taas katseltava...
elämän ääniä kuunneltava...
Monta uutta ihmeellistä asiaa kohdattava,
minne taas tie on johdattava...
Aamullla ei näe iltaan asti.
Onko kevyt vai raskas päivän lasti,
jonka harteillasi kannat.
Miten jaat sen?
Ystäville osan annat?
Yhdessä on helpompi taivaltaa,
ystäviltä tukea ja voimaa saa...
Illan tullen, kun silmänsä saa sulkea,
taas miettii, millainen päivä huomenna on kulkea?
Sitä ei voi vielä tietää,
epävarmuutta vain pitää sietää.
Toivoa ja johdatusta,
rohkeutta ja uskallusta...
Olla ihminen...
Omatuntoni soimaa,
mutta minussa on voimaa...
Voimaa olla oikeassa ja väärässä,
eikä se riipu tiedon määrästä.
Vaan on oltava uskallusta,
ymmärtää muutakin kuin valkea ja musta.
On osattava olla vahva ja joskus heikko,
joskus kuin enkeli tai metsän peikko...
Tehdä oikein ja myöntää virheet, jotka teen,
ilman pelkoa mennä ihmisten eteen...
Olla vain se,
joka on ihmiseksi luotu,
ihminen, jolle elämä on suotu...
ahkera ja tunnollinen,
mutta itselleenkin armollinen...
Ota kiinni jos saat...
Hän kurkistaa nurkan takaa lymyillen,
ilkikurisesti hymyillen..
Mitä taas nyt,
hän lienee tehnyt...
Villisti kiharat heilahtavat,
notkeasti lanteet keinahtavat...
Silmät sirkeästi iloisena vilkkuvat,
sinisinä tähtinä ikkuvat...
Ota kiinni jos saat,
Juoksen halki metsät maat,
lentosuukon sitten saat...
Hymykuopat on poskissa syvällä,
ollaan leikkimielellä, hassulla, hyvällä...
Ota kiinni jos saat...
en enää epäröi
Lähden pois,
en taakse katso,
se virhe ois.
En silmiäni sulje,
en enää harhaan kulje...
menen suoraan eteenpäin,
sen selvään nyt näin..
Miksi epäröisin,
ja sanani söisin?
En alistusta, vainoa enää siedä...
vaikka varmaa ei huomisesta tiedä.
Tiedän sen, että selviydyn...
Nyt tähän ryhdyn...
Varmana ja tyynesti kaiken tämän teen,
nyt katseeni on vain eteen...
Tässä ja nyt, elämässä...
Sanat soljuvat virtana tasaisena,
kuulen,
mutta kuuntele en...
Puhe kimpoaa jonnekin mistä sitä ei tavoita,
sitä etsimäänkään en aloita...
Muita asioita ajattelen,
eilistä tai huomista suunnittelen...
Olenko läsnä,
paikalla kyllä,
jopa arvostetulla, ylistetyllä,
mutta kuuntele en,
toki kuulen...
Juuri nyt ja tässä,
olemalla hetkessä,
joka tunnissa ja sekunnissa.
Ei eilisessä, menneessä,
eikä tulevassa huomisessa.
Olenko minä?
Oletko sinä?
Läsnä tässä hetkessä,
juuri tässä ja nyt, elämässä...
Oppii rakastamaan, selviytymään...
Onnellisen ei tarvitse jaksaa hymyillä.
Rakastunutkin saa riidellä.
Ihminen, joka kerran romahtaa
ja itsensä ylös jaksaa nostaa,
on selviytyjä.
Selviytyminen riittää,
ei aina tarvitse voittajaksi ehtiä,
elämä ei ole aina rehtiä...
Kun saa kolhuja oppii elämään,
eritavoin asioita näkemään.
Kun toista lohduttaa tai itse lohdutusta saa,
oppii rakastamaan...
On hyvä nähdä kauemmaksi eteen,
mutta tärkeämpää on tehdä näin:
tehdä se mitä on juuri suoraan edessäpäin..
Meren voimaa...
Meren valkeat vaahtopäät,
aallot vyöryvät sisimpääni,
kuohuvat,
niistä mieleni, sydämeni juopuvat...
Jyrkältä kalliolta katson alas asti,
olen sydämessäni kaiken edessä alasti..
sielussani, mielessäni,
onko joku vieressäni..
Ottamassa nuo hurjat aallot vastaan?
Vai olenko yksin, minä ainoastaan?
Suolaisen veden myrskyisänä pärskyessä kallioita vasten,
tämä leikkiä ei ole lasten,
vaan totisinta taistelua ,
luonnon voimain koittelua...
Minä ja meri...
Parantavat kyyneleet...
Pato murtuu,
kuumat suolaiset kyyneleet poskille virtaavat,
silmät lasittuneina katsovat,
armoa anovat...
Suru on joskus taakka liiankin suuri,
erottaa se maailmasta kuin kivinen muuri...
Murtaa se vahvimmankin ihmisen,
ei kukaan ole täydellinen...
Kyyneleet puhdistavat sielun ja mielen,
ne kirvoittavat vaienneen kielen...
Itku ja kyyneleet ovat parantava voima,
alkaa jo sielun sävelet soida...
Kyyneleiden suolainen meri,
vettä sakeampaa on veri,
joka uudelleen elää alkaa,
ei enää näe silmissään malkaa...
Unohtuu murheet ja ohi on kyyneleet kuumat,
edessä surun jälkeen odottavat riemu ja onnen huumat...
Elämä jatkuu,
kun sen antaa jatkua...
Ystävyys on ja ...
Säilyt aina mielessäni,
vaikka minne kuljen..
Näyt aina unissani silmäni kun suljen..
Sinua en voi unohtaa,
ei mikään sitä muuttumaan saa...
Olet hyvä ystäväni,
aina lähellä sydäntäni...
Yhdessä me itkimme
ja nauroimme,
olimme hiljaa,
vaikenimme tai lauloimme..
Yhteiset muistot aika kultaa,
yhdessä kynnämme kotimaan multaa...
Kasvavat lapset nuo kultahapset...
Korjaamme satoa ja pelkäämme katoa...
Ystävyys on ja pysyy,
siihenkin on syy.
Rakkaus...
Lorua ilosta, elämästä...
Auringonpaistetta aamusta alkaen,
heräsin päivään iloiten...
Uusi päivä, uusi seikkailu on.
Elämänilo on rajaton.
Elämänlahjan, kun syntymässä sain,
se lahjoista suurin kaikista on vain...
Hyvin siis päivät nuo pitää käyttää,
rakkaudella ja ystävyydellä täyttää.
Onnenhetkiä saada voi vaikka tekemällä metsäretkiä.
Aina ei tarvitse olla mitään suurta,
vaikka vain palanen herkullista punajuurta.
Onnen ja ilon saa pienistä jutuista,
ystävistä ja mukavista tutuista...
Iloisella mielellä on mukavampi olla,
kannattaa uskoa suosiolla...
Murjotus ja ilkeys, ei iloa aikaan saa,
metsä vastaa niinkuin sinne huutaa...
Niin paljon...
Niin paljon, hyvää ja kaunista,
niin monta ajatusta ruusuista..
tässä ajassa,
tässä maailmassa..
Rakkautta riittää,
ystäviä voi kiittää,
mitä kylvää sitä niittää..
niinhän se on...
Pienet pehmeät lapsen jalat,
vasta matkallesi alat..
Hymy hellä,
rakkaalla ihmisellä...
Kupillinen aamukahvia ja lämmin koti tuulisella säällä,
iloisella päällä,
rallatellen, muistellen..
niin paljon on hyvää ja kaunista...
Yhdessä aina...
Minä olen, koska sinä olet,
kanssasi, elät tai kuolet...
hengitän kanssasi tahtiin samaan,
yhdessä lyövät sydämemme loppuun hamaan...
Sielusi sieluuni liittyy yhteen,
mitä olen tekemättä tai teen..
Käteni käteesi lämpimään tarttuu,
yhteistä matkaa vuosia karttuu...
häivy ei koskaan muisto tuon illan,
kun ensikerran tapasimme luona vanhan sillan...
Haalistu ei mielessä koskaan tuo hetki,
kun alkoi meidän yhteinen elämän retki...
Erityinen elämäni
Erityinen elämäni,
minun elämäni, ei kenenkään muun,
ei alla saman auringon tai kuun..
Minun elämäni ja minun virheeni,
joita teen,
kaikki ne taaksejääneet tulee vielä eteen...
Minun onnistumiseni, iloni ja suruni ,
itse ne tein,
elämänkirjaani niistä merkinnät vein.
Kukaan ei elä niinkuin minä tässä,
itse vastaan tässä elämässä,
miksi jotain tein tai en,
teinkö oikein, mitä luulen...
Minun elämäni on ainutlaatuinen,
elämä on lahja ihmeellinen...
Kesäyön taikaa...
Pohjoisen yöttömässä yössä,
aurinko ei laske taivaanrannan taa.
Kesäisessä valossa, keskiyöllä kylpee koko maa...
Kuulumasta linnun laulu ei lakkaa,
Kelon kylkeen ahkerasti palokärki hakkaa...
Ilman täyttää vieno kukkain tuoksu.
Metsäpolulla käy vilkkaana muurahaisten juoksu...
Viettää kansa juhannuksen juhlaa,
kun luonto rohkeasti kauneuttaan tuhlaa.
Niityllä neito nuori kesäyössä käy,
vaan ei vielä tulevaa sulhasmiestä näy.
Kukkasia tyynyn alle seitsemän hän kerää,
unessa on armaan nähnyt,
aamulla, kun herää...
Kotiin maailmalta...
Miksi lähteä, kun voi jäädä paikoilleen,
omille aloilleen..
olemaan, katselemaan..
Miksi vaivautua menemään pois,
kun jääminen helpompaa ois?
Katselisi vain omia nurkkia,
Turhaa on muita kurkkia?
Jos ei koskaan lähde,
ei voi tulla takaisin milloinkaan...
kotiintulonriemua ei tuntisi ollenkaan..
Vierivä kivi ei sammaloidu koskaan,
pyörivät rattat eivät ruostu,
pysähtymään eivät ne suostu...
Maailma kutsuu kulkemaan,
katsomaan ja tutkimaan.
Voiko kokonaan tuntea tämän maan?
Ei koskaan!
Mutta aina on hyvä takaisin kotiin tulla maailmalta,
suuren taivaan alta.
Palata luo rakkaiden tuttujen ja omaisten...
Vanhus...
Vedenväriset silmät katsovat tutkivasti,
katse menee sieluun asti.
Silmät ovat nähneet päiviä monta,
aikaa hauskaa ja ilotonta.
Uurteiden keskeltä kirkkaana loistavat,
sielunsa rauhaa silmät nuo toistavat.
Hymyä näkyy myös silmissä noissa,
Kateus turhuus on katseesta poissa.
Aikaa lie vähän jäljellä enää,
päivät nuo kuitenkin täytenä elää.
Kiittäen hyvistä elämän hetkistä,
armeliaasti myös harharetkistä.
Anteeksi antaen taakkaansa kantaen,
matkansa päähän kulkien,
vihdoin silmänsä sulkien.
Tutki sydäntäsi...
Tunnetko sydämesi?
Onko mielesi kuin kristallinkirkas vesi?
Kukaan ei täysin tunne sydäntään,
vaan aina tutkiskella pitää sisintään..
Sydämellä näet aistejasi paremmin,
tunteesi näytät tarkemmin
Mitä sydämesi tahtoo kokea?
Miksi järkesi on joskus sokea?
Sydämellä voit tuntea rakkautta,
vihaa syvää.
Sydäntäsi kuunnellen voit tehdä paljon hyvää.
Tutki sydäntäsi mielin avoimin,
löydä mielen portti salaisin...
Kun itsesi löydät mielen sopukoista,
on helpompi päästä turhista peloista.
Paremmin voi silloin ymmärtää läheisiään
ja omaa itseään..
Voiko sydämen korjata...
Sydän, sielu särkyi,
hän rusensi sen kuin jäisen ruusun terälehden.
Pirstaleita, pieniä muruja,
suuria suruja...
Hän sieluni myi...
Voiko näistä pirstaleista uutta rakentaa,
vieläkö niistä enää ehjää saa?
Elin, niinkuin elin,
sydämestäin sielustani sain nyt palapelin...
Osaanko itse koota sen,
tarvitsenko avuksi toisen ihmisen?
Yhdessä ehkä onnistua voisi,
paremmaksi ihmiseksi tulevan soisi.
Rakkaus ja hellyys sydäntä korjaa,
kenestäkään ei voi tulla elämän orjaa...
Kyyneleet ehtyvät vielä kerran,
kohti huomista mennyt on jo hetken verran.
Tässä ja nyt...
Jos et ole missään ollut,
et voi tulla minnekään..
Et voi tehdä mitään eilen,
eikä huomenna,
vaan tässä ja nyt.
Elämää on vain hetkessä elänyt,
eilisessä ei voi olla kukaan,
huomiseen ei voi mennä mukaan..
Juuri tänä päivänä nyt,
tähän aika on pysähtynyt.
Tee hyvää, niinkuin mielesi on,
huomenna se voi olla jo mahdoton.
Anna eilisen taakse unohtua,
turha on muistella eilisen lohtua.
Nyt ja tässä hetkessä,
rakasta vielä,
tätä hetkeä mikään ei pois voi viedä...
Unohda ikävät asiat eilisen päivän,
älä anna vaivata vihan häivän...
Elämä, ystävät, lapsetkin lainassa ovat meille,
huomenna menneet he ovat maailman teille...
Eilisessä et enää voi elää,
huomisesta ei voi nähdä ketään.
Päivää tätä voit elää vain kerran,
ainoastaan tämän hetken verran.
Käytä se iloksi ja hyväksi hetkeksi,
ystävyyden ja rakkauden retkeksi.
Vanhuuskin yhdessä..
En koskaan tahdo sinusta luopua,
itsekkäästi vain haluan seurastasi juopua.
Ikuisesti vierelläsi aion kulkea,
hellyydellä sinut syliin sulkea.
Hiuksesi pehmeät kutittavat poskea,
niitä lempeästi käsin tahdon koskea.
Mikään ei voi olla näin kaunista ja ihanaa,
ystävyyttämme ei koskaan voi unohtaa.
On meillä olleet monet yhteiset retkemme,
elämässä parhaat hetkemme.
Vaikka et enää ole mikään lapsi,
minäkin jo olen harmaahapsi.
Ryppyisinä vanhuksina vielä tänään,
toisistamme hyvää huolta pidetään
ja elämäämme rinnakkain eletään.
Ystäväni parhain..
Ystäväni aina,
pääsi olkaani vasten paina.
Anna kyynelten virrata iloissa ja suruissa,
epäonnessa ja onnen muruissa...
Luottamus sinuun on vahva ja suuri,
esteenämme ei ole mikään muuri.
Kanssani olet aamulla varhain,
illalla myöhään turvani parhain.
Käteni käteesi yhteen, kun liitän,
sinua silloin rakkaasti kiitän.
Autan sinua toimissasi aina,
väsymys koskaan ei kanssasi paina.
Toinen toistamme saamme kunnioittaa,
yhdessä suuretkin vaikeudet voittaa.
Kultaakin kalliimpi on ystävä hyvä,
ystävyys vahva ja uskomme syvä.
Aamu, kun uusi taas kerran koittaa,
yhteistä säveltä sielumme soittaa...
Elämä yhteinen yhdessä aina,
hetket nämä parhaat ovat vain laina.
Talven iltahetki...
Kylmää...
kädet ovat ihan jäässä,
villapipo syvällä päässä,
muutos on nyt säässä..
Hengitys höyryää...
Jäinen maa kopisee jalkojen alla,
harsopilvet lipuvat taivaalla.
Pakkanen puree poskipäätä,
lammen vedessä on jäätä.
Lehdettömänä, alastomana seisoo koivupuu,
himmeänä loistaa hopeinen kuu...
Valkoinen kuura kuunvaloa toistaa,
illan pimeyttä hetkisen poistaa.
Hyvä on ihmisen olla nyt täällä,
ulkona raikkaalla talvisäällä.
Katsella, kuunnella luonnonrauhaa,
kun mikään ääni ei ulkona pauhaa...
Talitiaisen laulun viritys,
kirkas, virkeä siritys,
kuluu tuolta lintulaudalta,
talipallon alta...
Vain olla ihminen...
Hylätty eroon,
mikä johti tähän tekoon?
Jätetty ilman hoivaa,
eläkää kuten voikaa!
Kurjasti ja hyvin hurjasti!
Onko enää olemassa ketään,
joka tulisi halki myrskysään?
Ja hellästi koskettaisi,
auttaisi ja rakastaisi...
Tekisikö niin jokainen ihminen,
erilainen ja ainutlaatuinen...
Olisiko jokaisestä tähän,
edes vähän?
Yksinäisyyttä torjumaan,
vierellä horjumaan
ja tuskan torjumaan..
Olisiko ystäväksi ihan varmaan?
Saisiko hänestä oman armaan?
Mikä erottaisi ystävän aidon?
Miten saavuttaisi ystävyyden taidon?
Pitäisikö vain olla,
ja suosiolla..
yrittämättä olla enemmän kuin on..
vain olla ihminen,
sellainen kuin on...
Pelko jää...
Kylmillä tahmeilla sormillaan se hivelee
tahmaisilla inhottavilla kynsillään hivelee..
Pelko nostaa ihokarvat pystyyn,
keksiikö vielä tekosyyn?
Olla menemättä,
jättää tekemättä...
Se tunkeutuu sisään ovista ja ikkunoista,
ei ennen ole tuntenut toista...
Se riipii lehdet puista,
sammuttaa valot kuista...
Se erottaa elävän muista,
lihat luista...
Se on pelko, jota ei voi hallita nyt,
joka ei enää lähtenyt,
vaan tuli olemaan ja luokse asumaan..
Ystävyys, hyvyys...
Sirpaleita, pieniä muruja,
suuria suruja,
jää jäljelle, kun sielu hajoaa...
Mitä niistä enää kokoon saa?
Rakkaus ja usko voi enää parantaa,
lempeys voimaa antaa..
Pitää korjata sielun sirpaleet,
hajonneet...
Nousta ylös valoon,
polulle ystävyyteen jaloon...
Liimata toisen ihmisen hyvyydellä,
mitata suurella rakkauden syvyydellä,
jota ei olisi luullut,
eikä ikinä kuullut edes olla olemassa,
rakastamassa,
ehjäksi asti,
keventämällä tuskien lasti..
Ystävyyden mereen,
joka tulee vielä eteen...
Kun vain jaksaa luottaa,
hyviä sanoja tuottaa..
Toiselle ihmiselle,
ystävälle ja hyvälle elämälle,
joka virheitä korjaa,
ei enää ole orjaa,
hajoamassa,
ei kuolemassa,
vaan elämässä nyt ja tässä....
Pimeys...
Pimeys kietoo tummaan vaippaansa turvaan,
se peittää hiljaa taivaan ja maan...
Rakas ystävä ikuinen,
harso tumma, paksu tai hentoinen..
Sen takaa voi salaisesti katsella,
kurkistella..
mitä siellä näkisikään,
paljon tai ei mitään..
Pimeys silmäluomet kiinni painaa,
sen lempeys on päivältä lainaa...
Tuo tumma ystävä anteeksi virheet antaa
ja uuteen aamuun turvassa kantaa.
Pimeys saapuu aina ajallaan.
se ei petä, vaan on omalla paikallaan...
Tuota tummuvaa hetkeä odottaa tulevaksi jokainen ilta,
se unien maailmaan on lempeä silta...
Ylämäki alamäki...
Yhtä nousua ja laskua,
harvoin ihan tasamaata on elämän polku kulkea,
sitä epäillä ei julkea?
Ilman pimeyttä ei valo tuntuisi niin valoisalta,
ilman raskasta ylämäkeä, ei alamäki helpottaisi väkeä,
joka tietään taivaltaa,
matkalla ystäviä kadottaa ja uusia tavoittaa...
Vailla surua ja tuskaa raastavaa,
päivässä ei olisi mitään haastavaa,
ei ilon hetkiä ja onnea ymmärtää voisi enää,
jos ei murheen alhossa olisi iltaa pimenevää..
Ilman rumuutta ei voisi olla kauneutta...
Mihin hyvyyttä vertaisi ilman pahuutta?
Miten uutta kertaisi jos kaiken samoin nähdä voisi,
ei mitään muutosta mikään koskaan toisi...
Rakkaus voi vihaksi muuttua ja
lempeä ankarasti suuttua...
Elämän oudoissa kiemuroissa,
uskon,
aina johdatusta on mutkissa noissa..
Samaa vanhaa...
Kulkien samaa vanhaa latua,
kertoen,
kuunnellen iänikuista satua.
Urautuneena yhteen juttuun,
entiseen tuttuun.
Ei osaa uudella tavalla ajatella,
tuoreesti katsoa eri näkökulmasta,
vaan aina on toistoa siitä pulmasta,
joka ikuisesti muuttumaton on,
iloton, suruton...
Aina se sama,
pinttyneiden tapojen vangitsema..
Ei muutosta,
eikä turhia paineita,
kun vain muistaa aina niitä samoja aineita...
Loputtomiin, jopa uniin..
aina se sama...
Ei ole uskallusta uutta tavoitella,
alusta aloitella,
Ei ole voimaa uskoa uusiin asioihin,
vain luottoa vanhoihin tapoihin...
Ei voi riuhtaista,
vaan varovasti loppuun asti...
Aavikon rauhaa..
Hiekan jyväsiä, lukemattomia...
reittejä tuntemattomia...
Kuumuus kestämätön,
kurkkua kuivaa,
jano sietämätön...
Polttaa, pätsinä hehkuu,
halkeilee huulet,
kosteutta kaipaa suu.
Upottavaa hiekkaa,
dyyni toisensa perään,
vettä kalebassiin kerään..
Kulku käy horjuen,
harhoja torjuen,
lähteelle kerran,
jossa voi levähtää hetken verran.
Paimentolaisten laulu soi..,
kiirien hiljaa,
kohti aavikon iltaa...
Hetkinen rauhaa,
ei maailma pauhaa.
Keitaalla,
tähtitaivaan alla...
Maailma kauaksi jää,
tähtiä taivaalla yössä on ihanaa tähystää...
virran voimaa..
Vahva on virran voima,
se vetää,tarttuu kiinni,
kuin myrskyn mylvintä soiva...
Ujeltaa ja jyrisee veden paine,
aineeton aine,
painaa pinnan alle.
Mustaksi vihreä virta jo muuttuu,
kiivaasti ankaraan sävyyn suuttuu...
Valkeina vanoina ilma kuplii ja nousee kohti pintaa,
henkeä salpaa puristaa rintaa...
Vastaan ei uida jaksa enää,
vie mennessään, kun ei tee sille tenää..
Hurjat pyörteet virraksi laantuu,
vaahtopäät valkeat laineiksi taantuu...
Hiljaa pyörteilee suvantokohta,
virrassa kiven vierellä on lohta...
tyynessä vedessä,
kaislikon edessä..
hitaasti taipuu,
vaikenee, pohjaan vaipuu...
Muistoja...
Varjossa, alla omenapuun,
herätä saa huumaavaan tuoksuun.
Auringonsäteet oksien lomasta,
lankeavat harsona maahan alas,
jossa tuntee elämästä omasta,
tämä hetki on paras...
Tuulessa kukkaset heiluvat,
edestakaisin lempeästi keinuvat..
Katse rauhassa maisemassa lepää,
kiirehdi ei turhaan enää.
Vihreä kukkiva tuossa on rinne,
kulku, kohta käy sinne..
Perhoset liitäen kukasta kukkaan siirtyvät,
näyt ihanat sieluun piirtyvät...
Kuva kaunis mieleen palaa,
muisto uutta toivoa valaa...
Se on aarre arvokkain,
jonka elämältä sain.
Mitä matkalle mukaansa voi ottaa?
Muiston voi sydämeen tallettaa
ja siellä kuljettaa...Se mukana on jokaisella retkellä,
hetkellä,
kun kaikki taakse jää
ja häviää,
se kauniina kestää...
Vieressä, niin etäällä...
Vieressä ja lähellä,
kuitenkin niin kaukana,
jossain pitkän matka takana...
Käsikädessä,
elämä edessä,
pisarana meressä,
elämä jo elettynä...
Tuntematta toisiaan,
yhdessä aina loppuun asti,
koskematta rakastaan,
sielun loputon lasti...
Hellästi koskettaen,
miljoonien matkojen päässä,
sydän jäässä,
Tuntematta häntä,
joka lähimpänä on,
ajatuskin on lohduton...
rytmissä tanssii...
Villiä menoa,
hikipisarat otsalla helmeillen,
hymyillen...
Kädet kuin siiveniskuin heiluen,
vartalo musiikin rytmissä keinuen..
Hiukset heiluen,
tummana merenä aaltoillen...
Jalat askeleen nopean astuvat,
iho hiestä kastuen,
Huumaavan musiikin syövereihin syviin,
tunteisiin vahvoihin, hyviin...
Vartalot varjoina valojen vilkkuessa,
kasvot onnen hurmassa ilkkuessa.
Rytmi virtaa verenä punaisena,
kiihkona sakeana,
Tanssii kuin huumeessa,
elämän kuumeessa,
aamuun asti,
auringon nousuun uuteen,
ikuisuuteen...
Erilaisia...
Ilman käsiä,
hymy vaan on leveä,
virnistys lähenee korvia ja silmät nauraa..
Ei haittaa,
vaikka hän kädetön on,
iloinen asenne on niin voittamaton...
Postilaatikolla hän suullaan postit kerää,
moni siihen vasta herää,
kun huomaa,
ettei kukaan ole täydellinen,
Inhimillistä on olla ihminen puutteellinen...
Ystävä, en kättäsi voi koskea,
mutta sivellä voin sun poskea...
Joltain raajoja voi puuttua,
toinen malttinsa menettää ja suuttua.
Yksi on pitkä ja toinen on pätkä,
yksi on virkamies ja toinen on jätkä..
Yksitoikkoista olisikin varmaan,
jos jokainen olisi veistetty samasta puusta,
ja kaikki tehty olisi yhdestä luusta...
Kuin joka päivä peilistä itsensä näkisi,
se varmasti tylsäksi kävisi..
Kuinka kuljen...
Pienin askelin,
hitaasti kiiruhtamalla,
pitkään harppomalla,
perille asti kulkemalla...
Miettien kuinka monta askelta käyttää,
miltä askeleet näyttää?
suoraan eteenpäin, taaksepäin
vai mutkitellen näin?
Mikä on tavoite?
Onko sitä?
Onko tehty jo aloite?
Mitä?
Ääntäkään ei kuulu,
kun joku huomaamattomasti sipsuttaen kulkee loppuun asti...
Toinen taas kolistellen,
tömistellen,
kuuluvasti kulkien,
tynnyreitä paukutellen,
matkansa taivaltaa ja paljon huomiota osakseen myös saa...
Hiljaisuus ja rauha,
yksinäisyys toisen onni,
voima on...
Toinen hiljaisuudessa ja yksin on vain onneton...
Kukin matkaansa,
kun tavallaan saa kulkea,
silloin jokainen voi onnellisena silmänsä sulkea...
Huuto...
Huudan
eikö kuule?
sanat valuvat kuin vesi hanhen selästä,
onko kukaan siellä?
Olen jo matkalla, tiellä...
Kaikuu, ääni, ei kukaan vastaa...
raikuu huuto, kasvaa...
häipyy pilviin asti,
ylemmäs huomattavasti...
Avaruuteen suureen,
loppumattomaan ulottuvuuteen...
Eikö kukaan kulle, kun huudan ääneen,
tiedän pian yksin niin jääneen..
Epäilys vielä,
onko joku siellä?
Kaiku kiirii,
ääni avaruuteen hiipii...
Toinen toiselleen....
Tukena toisellemme huonoina aikoina,
kun tuntuu, että mikään ei auta,
Polttaa mieltä pelko, jäinen rauta,
joka ei anna armoa enää,
yritetään tehdä tenää...
Jalat harrassa kaikkea vastaan,
ettei huonosti kävisi,
että vielä parempia päiviä näkisi...
Yksin jos yrittää aina jaksaa,
pian liian kovan hinnan siitä maksaa..
Tukena toinen toisilleen jos ihminen on,
silloin kukaan ei ole voimaton..
Jaetaan ilot, onnen murut,
kuten ikävät, raskaat surut...
Väsymys, kun raskaana painaa,
silloin saa apua, tarpeeksi lainaa,
jotta taas selviää uuteen päivään,
minnekäs työt meidän eilen jäikään?
Jatketaan siitä,
jutellaan näitä niitä..
Yhdessä suutumme, asioihin puutumme,
lepymme, anteeksi annamme,
yhdessä taakkamme kannamme...
Erottaa meitä...
Se on kuin veteen piirretty viiva,
se erottaa meidät...
Myös teidät...
Hiuksenhienosti, juuri ja juuri,
ero ei ole suuri...
Mutta se on aina ja ikuisesti,
Jokin siitä julkisesti kertomasta esti...
Jokainen täällä,
kaikkialla maanpäällä,
on erotettu muista,
sanat otettu suista...
Yksin keskellä ihmisten,
ääneti, puhuen,
niin hiljaa,
etsien yhtä siltaa,
joka meidät yhdistää voisi,
ymmärrykseen rakkauteen toisi....
Yhteinen pieni ero,
ihmiskuntaa riistävä vero.
Erilaisuutta ei pidä oikeana,
näin sanoo liian moni sana...
Kun toista ei loukkaa tai tee pahaa,
ei väliä, onko rahaa...
Mutta suvaitsevuus on se voima,
jonka sävelen täytyy soida,
että se ero välillä ihmisten,
olisikin silta ymmärryksen...
Portaat,
niitä pitkin kulkee,
minne?
silmät sulkee...
Mihin askeleet johtaa,
mitä sitten kohtaa,
Kun portaat päättyy?
Onko vielä jokin syy,
olla matkaa jatkamatta,
tietä kulkematta?
Vai onko hyvä eteenpäin jatkaa?
Kohti tuntematonta,
jota jokapäivä odottaa.
Ikuisuuden hetkiseksi kadottaa...
Askel askeleelta, ylöspäin tai alaspäin,
liike jatkuu ikuisuuksiin näin...
On joku uupunut,
matkan jättänyt tekemättä,
portaita pitkin menemättä...
ilman nousua tai laskua ei minnekään menoa tai tuloa,
vain suurta alakuloa...
Tiedon portaat, uskon portaat, uraportaat niitä riittää,
mutta niitä nousu ylös asti,
on kai jokin kasti,
joka paremminkin selviytyä voisi,
aina voittajaksi vahvimman toisi?
Siis portaat, ehkä ei minnekään vie kulkijaa,
silmäin sulkijaa.
Avoimena pitää olla, silmät mieli.
Nousukaan ei ole pieni,
siis opittava on sama kieli,
jota kaikki voisi ymmärtää,
toisiansa käsittää..
Yhdessä ystävinä tässä,
portailla miettimässä,
minne mennään , ylöspäin vai alaspäin,
mutta yhdessä eteenpäin, rauhassa näin...
Läsnä...
Katso minua,
näe minut,
olen tässä!
Pysähdy ja kunnioita,
luottamus siten voita.
Varo vaatimasta valtaa,
valta on velkasuhteita,
joista velkavankeus alkaa.
Kylvä hyvää siementä ja anna puutarhasi kukoistaa,
silloin suuren sadon korjuun aikaan saa,
enemmän kuin uhrasit, mitä tuhlasit.
Kaikki mikä on pyhää,
vaatii myös uhrautumista hyvää,
luopumista, kärsimystäkin syvää...
Katso joukossa ihmisten keskellä,
on aina joku vierellä.
Millä mielellä?
Katso minua,
katson sinua,
olemme nyt ja tässä läsnä elämässä..
tilhien juhlaa...
Punaisia marjojaan pihlaja kantaa,
tilhille töyhtöpäille,
jotka ovat armoilla säiden,
makoisat maistiaiset antaa.
Pakkanen yöllä on marjoja purrut,
moni jo tulevaa talvea surrut.
Tilhille nyt vasta juhlat koittaa,
makeita on marjat,
joita kylmä on ehtinyt koittaa.
Puussa on tilhiä ainakin sata,
kiikkuvat oksilla ylös ja alas,
juhla on menossa kaikkein paras.
Vieläkin meno yhä vain kiihtyy,
tilhiparvi, kun puussa viihtyy.
Vatsat ovat täynnä pidoissa näissä,
töyhtöt pystyssä tilhien päissä.
Parvesta nyt ei erkane kukaan,
kun pitoihin tahtoo kaikki nyt mukaan...
