Kalastusmuistoja Wanhalta ajalta...
Isäni oli kova kalastamaan ja kalastamallahan sai särvintä ja leivän jatketta ruokapöytään.
Hän kalasti verkoilla, itsetehdyillä katiskoilla, tuulastamalla syyspimeässä, mato-ongella ja liipalla.
Liippa oli kuin pyöreä verkko, jonka reunoja kiersi koko verkon ympäri kaksi kaarevaa, erillistä ympyränmuotoista verkkoa myötäilevää metalli tankoa. Liippa taittui kahtia puoliympyrän muotoiseksi, molemmat metallitangot vastakkain.
Liipalla lähdettiin illalla hämärissä kalastamaan, järven pinnassa kuhisevia pikkukalojen parvia.
Liippa roikkui kepin päässä narujen varassa. Se laskettiin varovasti veneen reunan yli hiukan veden pinnan alle. Sitten vain odoteltiin tovi. Kun pikkukalat uivat liipan päälle, alkoi vedenpinta väreillä. Silloin oli oikea hetki nostaa liippa ja kalat veneeseen.
Pikkukaloista tuli mainio kalakeitto ja voissa pannulla paistettuna ne olivat ruisleivän ja perunoiden kanssa suurta herkkua.
Tuulastamalla pyydettiin syysiltoina atraimella isoja haukia, jotka olivat tulleet makoilemaan rantamatalikkoon. Veneen keulassa paloi soihtu ja venettä melottiin hiljalleen pitkin rantoja, jossa tiedettiin haukien oleskelevan. Palava tuli ja sen valo houkutti kaloja ja sai ne jähmettymään aloilleen . Tietysti valo auttoi myös näkemään pohjassa makoilevia kalanvonkaleita. Kun iso hauki näkyi sopivalla etäisyydellä, piti teräväkärkinen atrain iskeä tarkasti ja voimakkaasti kalan niskaan.
Iskun piti onnistua heti kerralla, muuten vonkale luikahti nopeasti uiden piiloon kaislikkoon.
Parasta näissä syksyisen hämärissä tuulatusreissuissa oli se yhteisyyden tunne, joka syntyi pimeässä hiljaisuuden keskellä, veneen lipuessa usvaista, tyyntä vedenpintaa. aivan kuin koko maailmassa ei muita olisikaan.
